Jan Eerala, 2004 |
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||
|
Nolla
astetta/Degree:Zero lehdistökuvat:
|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Jan Eeralan näyttely Nolla astetta - Degree Zero koostuu Kallioholman saarta esittävästä valokuvasarjasta. Katsoja voi tutustua muutaman vuoden aikana tapahtuneisiin muutoksiin - miten entinen kalastajien tukikohta, retkeilijöiden ja lintutarkkailijoiden paratiisi on muuttunut valtavan tuulivoimalayksikön rakentamisen myötä. Eerala on kuvannut maisemaa topografisesti eri ilmansuuntiin ja kuvat on myös nimetty kompassin astelukujen mukaan Eerala on dokumentaristi, joka ei ota kantaa puolesta tai vastaan, mutta kuvat puhuvat omaa hiljaista kieltään. Eeralan valokuvat ovat henkilökohtaisen kiintymyksen ja kunnioituksen osoitus saarelle, joka menetti varsinaisen koskemattomuutensa jo kauan sitten, kun Tahkoluodon syväsatama rakennettiin ja saarelle tehtiin autotie. Siitä lähtien Kallioholma oli monille helposti saavutettava yhteys mereen, ilmaan, tuuleen, äärettömään horisonttiin. Kuvat vievät meidät paikkaan, joka nykyään on suljettu ja johon pääseminen vaatii erikoisluvan. Eeralan kuvissa tuulivoimalan rakenteet sulkevat maiseman myös symbolisesti. Vaikka saarella on jäljellä koskematonta luontoa, sileitä kallioita ja luodon sitkeää kasvillisuutta, kuvia hallitsee niissä näkyvä ihminen, joka on läsnä lähinnä rakentamisen ja ympäristön muokkaamisen muodossa. Aikaisemmin tuuli puhalsi puuterimaista lunta kallioiden suojaisiin kohtiin ja tyrnipensaiden juurelle. Nyt rantakivikkoa peittää aavikon hiekan kaltainen voimalan rakennusvaiheesta muistuttava betonipöly. Ulkomeri ei ole enää saavutettavissa ja näköesteeksi nousee sinkityn aaltopellin struktuuri. Eerala käyttää vertauskuvia, mutta toisaalta myös häivyttää esittävää ja ymmärrettävää kuvaa hahmottamalla maisemaan ilmaantuneita uusia, käsittämättömiä elementtejä abstrakteina ja tunnistamattomina. Maiseman vieraat oliot, betonijalusta ja peruskallioon louhittu kraateri, joiden mittasuhteita ja estetiikkaa on vaikea ymmärtää, kuvaavat hämmennystä. Mitä ja miksi? Nolla astetta - Degree Zero näyttelyn nimenä viittaa neutraaliin, dokumentoivaan lähestymistapaan. Mutta näyttelyn voi tulkita olevan myös kuvaus luopumisesta ja kaipauksesta yksilötasolla - siitä miten ympäristössä tapahtuviin muutoksiin ja menetyksiin on vaikea sopeutua. Kuvien taustalla ovat valokuvaajan inhimilliset tunteet. Maiseman sumentaa auton ikkunaa pitkin valuvat sadepisarat, kuin kyyneleet. Eerala tiedostaa oman sentimentaalisuutensa, haluaa näyttää myös sen tragikoomisen tosiasian, että avomerimaisemaa katsotaan sateelta suojassa, mukavasti autosta. Katsoja voi kokea samanlaisen tunteen junan tai bussin ikkunasta ohikiitävää maisemaa katsoessaan. Maisema voi olla koskemattomassa tilassa, mutta ihmisen läsnäolo kulkuvälineen tai tieyhteyden kautta hallitsee katsomiskokemusta. Romanttisen kaipuun kohde - koskematon, luonnontilainen maisema - on aina jossain vielä kauempana, ehkä kokonaan saavuttamattomissa.
|
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Pohjan
rannat lehdistökuvat: KLIKKAA kuvaa yhden kerran, zip-kuvan lataus alkaa..
|
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Porissa asuvan ja työskentelevän Jan Eeralan "Pohjan rannat" näyttelyssä on kyse ihmisen ja ympäristön välisestä dialogista. Kuvat kertovat myös kuinka rannikon luonnontilaiset maisemat saavat väistyä yhä kiihtyvämmän teollistumisen ja vapaa-ajan rakentamisen tieltä. Onko kyseessä alkavan rappion vai päinvastaisen kehityksen merkit, jää katsojan pääteltäväksi. Jan Eeralan valokuvataiteellinen tuotanto on painottunut ympäristön ja ihmisen toiminnan väliseen suhteeseen. Eri arvomaailmojen kohtaaminen on jättänyt jälkensä maisemaan, josta kuvaajan visuaalinen kieli on synnyttänyt hienovireistä rumuuden estetiikkaa. Saaristosta ja Ahvenanmaalta olevien kuvien "rehevöitynyt" kesäidylli luo vastakohtaa länsirannikon karuille ja harmaille näkymille. Kuvaajan käyttämä hioutunut tekniikka tuo kiusallisella tavalla esiin maiseman konkreettisen fyysisyyden, joka on milloin louhetta tai mursketta, milloin asfalttia tai betonia. Kuinka kauas sivilisaation jälkien taakse jää itse maisema? Kuvaaja ei halunnut näyttelystä kannanottoa, ei myöskään dokumenttia, silti tuli molempia. " En ole varsinaisesti pyrkinyt objektiiviseen dokumentaatioon vaan itsenäiseen teokseen, mutta en myöskään halua sivuuttaa ympäristömme tosiasiallista nykytilaa. Näyttelyni kommentoi ympäristön kuviteltua haltuunottoa ja sen tuotteistamista. Kaikesta huolimatta, ihmistoiminnan ja luonnonvoimien välinen konflikti on kiinnostava, jopa dramaattinen ja sisältää usein lähes kohtalonomaista estetiikkaa. Tätä visuaalista potentiaalia olen pyrkinyt hyödyntämään."
Jan Eerala (s. 1948) on ns. pitkän linjan itseoppinut valokuvataiteilija. Hän on alallaan myöskin tunnettu näyttelyvalokuvien vedostajana, teknisestä osaamisestaan ja erikoistumisestaan ns. suuren koon kuvaajana. Hän on osallistunut alan julkaisujen välityksellä keskusteluun valokuvan laadun kehittämiseksi perinteisiä käsityötaitoja korostamalla. |
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Näyttelykalenteri
|
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||
|
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||
LaStrada
lehdistökuvat: KLIKKAA kuvaa yhden kerran, zip-kuvan lataus alkaa..
|
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||
|
Contact:
|